Mieheni on omituinen. Sillä on tapoja, joita en ymmärrä. jotka ovat mielestäni aivan tyhmiä. Varmasti tunne on jossainmäärin molemminpuolinen. Tänään esimerkiksi, löysin miehen nukkumasta sohvalta. Ei pystynyt nukkumaan, kun sängynpääty natisi ja olikin siirtynyt aamuviideltä sohvalle. Muutama minuutti sitten hän lähti puistoon, nukkumaan, koska ei pysty nukkumaan asunnossa, kun minä kuuntelen musiikkia. Edes kuulokkeet eivät korjanneet tätä ongelmaa, sillä melua riittää silti. Ilmeisesti hengitän ja näpyttelen koneella liian kovaäänisesti.

Tästä seuraa se, että tuntuu hylätyltä, että olen tehnyt jotain mitä en edes itse tiedosta. Että se ei kykene olemaan mun seurassa. Se satuttaa. Ehkä me vaan ollaan kasvettu erileen. Etenkin kun ottaa huomioon sen, että allekirjoittaneestakin on alkanut tuntua etten halua enää olla tässä suhteessa. Että ei ole hyvä olla. Ahdistaa. Eikä nähdä tätä suhdetta samallalailla. Mä kaipaan ihastumisen tunnetta, sitä kun joku rakastaa mua niin paljon, että haluaa näyttää sen maailmalle. Haluaa hemmotella mua. Tietää mistä tykkään ja osottaa sen. Ei kukaan voi elää loputtomiin ihan tyytyväisenä, ja jopa vähän enemmän tyytymättömänä kuin tyytyväisenä.

Miten saan repästyä itseni irti tästä? kerättyä kamat, jotka muutin miehen luo alle kuukausi sitten. Sanoa, että sori mä nyt otan tän mun sängyn, kun heitettiin se sun sänkykin pois. Voi miten ihminen voikaan kaivata rohkeutta. Ja johdatusta.